Ylioppilasjuhlan puheita

Vuoden kohokohta, lakkiaiset, ovat jälleen kerran onnellisesti takana. Seuraavassa kaksi puhetta, jotka lakkiaisissa pidettiin. Aluksi Tuomas Kulhan uusille ylioppilaille pitämä puhe. Sen jälkeen kuvakopiona uuden ylioppilaan, Eeva Tienhaaran, pitämä puhe. Hyvää kesää kaikille.

Tänään on selvästi hyvä päivä. Suomen lippu liehuu salossa ja tänään vietetään myös puolustusvoiman lippujuhlapäivää. Päivässä on siis paljon sankaruutta. Me ollaan sankareita kaikki, laulettiin Helsingin kauppatorilla toukokuussa Suomen voitettua jääkiekon maailmanmestaruuden.  Kyllä tuo sankarit-laulu sopisi teillekin. Jokainen ylioppilas on sankari. Jääkiekon maailmanmestaruudella ja ylioppilastutkinnon suorittamiselle on paljon yhteistä: molemmat vaativat uhrauksia, vaivaa ja aikaa, tai urheilutermein verta, hikeä ja kyyneleitä, joukkuepeliä unohtamatta.   Minun mittapuussani ylioppilastutkinto on tosin huomattavasti kovempi juttu kuin jääkiekon maailmanmestaruus.

Jokainen abiryhmä on omanlaisensa, on taatusti kulunein klisee, joka juhlapuheissa kuullaan. Mutta teidän tapauksessanne se sopii kuin nenä päähän, tai kuten itse joskus leikkisästi sanon, kuin nyrkki silmään. Tänään valmistuville ylioppilaille luonteenomainen piirre on usko omiin kykyihinsä. Sitä te olette todella tarvinneet pitkän taipaleenne aikana.

Nyt ylioppilaiksi valmistuva ryhmä on ennätyksellisen pieni. Se ei suinkaan vähennä teidän suorituksenne arvoa, päinvastoin. Minä olen saanut tehdä teidän kanssanne töitä kahden vuoden ajan. Lienen luonteeltani masokisti, sillä olen nauttinut joka hetkestä. Jokainen teistä on jättänyt jälkensä minuun. En tiedä miten hyvin olen teitä onnistunut kouluttamaan ja opettamaan, mutta itse olen oppinut teiltä valtavan paljon sekä opettajana että ihmisenä. Yhteisen taipaleemme kohokohta on ainakin minulle kristallinkirkas. Viime kevään englannin puhekurssin matka Lontooseen oli loistava reissu, pääsipä joskus toistekin. Toki muitakin huippuhetkiä löytyy ihan arkisen aherruksen parista, kuten sen yhden historian kurssin päätös, kun teimme ruokaa kotitalousluokassa. Silloin ei kenelläkään ollut kiire tunnilta pois.  

Tänään ylioppilaiksi meidän pienestä mutta pippurisesta lukiosta valmistuu viisi varsin erilaista persoonaa. Roopen kanssa olemme käyneet monet, välillä kiivaatkin keskustelut historian eri tulkinnoista. Ehkä meille molemmille tyypillinen piirre on periksi antamattomuus omista mielipiteistämme. Muista Roope jatkossakin olla eri mieltä, vaikka sitten periaatteesta. Lotta, hämmästytät minua.  Hämmästytit minua tiedoillasi, taidoillasi ja luonteellasi kerta toisensa jälkeen. Kuinka monta kertaa sain opettajana olla siinä onnellisessa tilanteessa, että vastapuolella onkin minua fiksumpi henkilö. Ole jatkossa entistäkin rohkeampi. Emmi-Lotta, sinussa taitaa olla bisnesnaisen vikaa. Hoidat työsi omalla tyylilläsi, joskus vähän omalla aikataulullakin, mutta tärkeintä on kuitenkin aina tulos ja sitä sinä saat, todistetusti aikaan. Ja henkilökohtaista plussaa saat tietysti siitä, että koirat ovat lähellä sydäntäsi.  Teemu, rakastan huumorintajuasi ja itseironian kykyäsi. Pidä se aina mukanasi, minne tiesi sinut viekään, sillä asioita ei saa koskaan ottaa liian vakavasti. Ja muista aina pysyä asian ytimessä, kuten aina pysyit historian tunneilla, vaikka enemmän tuo ydin taitaa fysiikkaan liittyä. Eeva, mahtavaa! Kuten syksyllä sinulle sanoin, olet yksi suosikkioppilaistani. Ja koska me opettajat haluamme olla tasapuolisia, vaadimme suosikeiltamme aina hieman enemmän kuin muilta. Sinun kohdallasi tämä taktiikka toimi, sen me näemme ja myös kuulemme tänään.

Aika on suhteellinen käsite. Kuinka aika kuluukaan niin nopeasti kun sitä katsoo taaksepäin. Kun edellisen kerran pidin puhetta ylioppilasjuhlissa, siitä on tänään muuten miltei päivälleen kymmenen vuotta aikaa, olin ”pöydän toisella puolella”. Sain siis kunnian pitää ylioppilaiden puheenvuoron. Miten nopeasti aika onkaan mennyt! Jo silloin korostin kaikessa toiminnassani omien näkemyksien merkitystä, vaikka ne eivät aina menisi yksiin niin sanotun vallitsevan mielipiteen kanssa. Uutena ylioppilaana olin täynnä nuoruuden uhmaa ja iloa ja puheessani tämä näkyi siten, että kiitin kyllä kaikkia muita talonmiehestä naapuriin ylioppilaaksi valmistumisesta, mutta opettajia en kiittänyt. Puheeni jälkeen, luonnollisesti, opiskelijakaverini kysyivät, jätinkö opettajat tarkoituksella kiittämättä, vai unohdinko vain. Kyllä minä tein sen ihan tarkoituksella. Liekö sitten karman kauhea kosto vai mikä, kun ajauduin opettajaksi. Mutta arvatkaapa mitä, lakitettavat. Jos nyt pitäisin puhetta teidän asemastanne, en edelleenkään kiittäisi opettajia, syyt vain olisivat toiset kuin tuolloin 10 vuotta sitten.

Kuten totesin teille penkkaripäivänä, opettajan tärkein tehtävä on pysyä poissa oppimisen tieltä. Toisin sanoen opettajan on tehtävä itsensä tarpeettomaksi. Teidän kohdallanne tämä tavoite on toteutunut. On tietyllä tavalla haikeaa päästää teidät menemään, mutta päästän teidän matkaan luottavaisin mielin, sillä tiedän mihin pystytte. Minä uskon teihin. Uskokaa tekin itseenne.

Puheen aluksi mainitsin Suomen saavuttaman jääkiekon maailmanmestaruuden. Te kaikki taatusti tiedätte, miten sitä saavutusta juhlittiin. Olkoon tämä sitten se viimeinen virallinen huono juttu: kun tänään juhlitte ylioppilastutkintoanne, tehkää se arvokkaasti, sillä ilmaveivi näyttää hyvältä vain Mikael Granlundin tekemänä.

Minun aikana puhujanpöntössä alkaa olla täysi, mutta annettakoon lopuksi vielä yksi aikaan liittyvä elämänohje. Suosikkikirjani on Erlend Loen Supernaiivi, joka kertoo itseään ja elämän tarkoitusta etsivästä nuoresta miehestä. Kirjan opetus voidaan tiivistää yhteen lauseeseen: time is always now. Aika on aina nyt. 

Nauttikaa siitä, nauttikaa tästä hetkestä ja tästä ajasta, koska tämä on teidän aikanne.


Eevan ylioppilaspuhe