MM-huumaa ja lättyjä

Osin Jaakon innoittamana tämäkin teksti käsittelee jääkiekkoa. Seuraavassa kuvaus suomalaisesta merkkitapahtumasta.

Olipa kerran ihan tavallinen toukokuinen sunnuntai. Ilma oli kaunis, mutta epävakaa. Kevät oli jo edennyt ja varma kevään merkki ovat jääkiekon MM-kisat. Suomi oli vuosikausia lähtenyt kisoihin suurin odotuksin, mutta aina oli jouduttu pettymään. Tänä keväänä kaikki oli toisin. Nimittäin Suomen joukkue oli nuori ja kokematon, joten siltä ei edes odotettu mitään. Nuoren joukkueen selkäranka oli Koivu, mutta erityisesti puolustusta moitittiin liian nuoreksi ja pehmeäksi miesten peleihin, Hyökkäyksessä oli pääasiassa nuoria, nousevia kykyjä vahvistettuna muutamalla kokeneella pelimiehellä. Maalivahtipeli oli ennen kisoja suuri kysymysmerkki.

Kisat alkoivat, Suomi pelasi vaihtelevasti, kääntäen kuitenkin tiukat ja tärkeät pelit itselleen. Puolivälierävaiheessa Suomi kaatoi ennakolta selkeästi heikomman vastustajan lopulta selvästi, alkuvaikeuksien jälkeen. Kritiikkiä saanut maalivahtipeli loksahti kohdalleen erityisesti välierässä ja finaalissa vastaan asettui rakas vihollinen, Ruotsi. Unelmafinaali, hehkutettiin molemmin puolin Itämerta. Ruotsi oli kuitenkin selkeä ennakkosuosikki, kokemuksensa j apelitapansa vuoksi.

Takaisin toukokuiseen sunnuntaihin. Sunnuntai alkoi rauhallisesti ja Suomessa kaikki odottivat jo illan unelmafinaalia. Media hehkutti Suomen nuoria tähtiä, jotka olivat välierässä kaataneet punavalkoisissa pelaavan joukkueen, tiukasti, mutta selkeästi. Suomessa puhaltivat muutoksen tuulet muuallakin kuin kiekkokaukalossa. Keväällä oli pidetty mullistavat eduskuntavaalit, joissa hallitus oli kärsinyt ison tappion. Maa oli vasta toipumassa talouslamasta, mutta jääkiekko yhdisti kaikki yhteisen asian, Suomen taakse. Nuo miehet polvihousuissaan eivät taistelisi illalla vain jääkiekon maailmanmestaruudesta, vaan koko Suomen kansallistunteesta ja ylpeydestä. Jospa kerrankin oltaisiin parempia kuin ruotsalaiset, niillä kun käy aina niin hyvä tuurikin. Kukin valmistautui peliin kotikatsomoissa tavallaan. Tämän tekstin kirjoittaja kävi aamutuimaan koirien kanssa kävelyllä, teki sen jälkeen lättyjä. Syömiseen osallistui kyllä koko perhe. Tiskien siivous tosin taisi jäädä äidin tehtäväksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen koitti sunnuntai-ilta ja ottelu alkoi. Suuria toiveita, mutta Ruotsi aloitti ottelun paremmin ja hallitsi kenttätapahtumia. Suomi sai kuitenkin vähitellen otetta ja Ruotsin tehottomuus maalipaikoissa oli aluksi Suomen onni. Onneksi Suomen nuoret eivät jäätyneet, vaan käänsivät vääjämättä ottelun lopulta Suomelle. Erityisesti eräs HIFK:ssa pelaava nuori mies teki lopullisen läpimurron näissä kisoissa. Mertaranta selosti kuin viimeistä päivää, etenkin finaalin loppuhetkillä, jolloin Suomen voittoa ei uhannut enää mikään. Ei sitä kyllä kolmannen erän alun jälkeen muutenkaan mitään uhannut, sen verran tappava oli Suomen toisen erän lopetus.

Suomi voitti mestaruuden ja kotiin palattiin hornettien saattamana. Isot juhlat pidettiin Helsingissä ja osa pelaajista oli tässä vaiheessa jo unohtanut urheilullisen käytöksen. Lisäksi eniten juhlivat vähiten pelanneet. Kauppatorilla kuultiin yhteislauluna muun muassa me ollaan sankareita kaikki ja siltähän se Suomessa tuntuikin vielä seuraavanakin päivänä. Kenties Suomi tästä nousee. Maailmanmestaruus on vain uusi alku. Talous kääntyy nousuun, ihmisistä tulee onnellisempia. Työpaikoilla ja kouluissa ihmiset pukeutuivat sinivalkeaan kuin uskonnon harjoittajat konsanaan. Kukaan ei kysynyt syytä poissaolon tai väsymykseen, sillä kaikki tiesivät, että nyt oli tapahtunut jotain ainutlaatuista.

Ai niin, se ottelun tulos. Kaikkihan tietävät, että tässä kuvailtu peli päättyi Suomen voitton lukemin 4-1. Näin minä sen koin vuonna 1995. Loppuun vielä nostalgiaa videon muodossa. Ensi viikon kirjoittajaksi haastan oppilaskunnan hallituksen aiheella: mikä oli kuluneen lukuvuoden kohokohta ja pettymys?

Tuomas